Näkymättömän Ninnin tarina

Mistä kaikki alkaa?

Uskomme, että kaikki alkaa rakkaudesta. Ainakin meidän sijaisvanhemmuutemme alkoi rakkaudesta toisiamme kohtaan. Rakastuimme syvästi ja vielä enemmän ajan myötä, kun tutustuimme kunnolla toistemme arvomaailmaan ja syviin ajatuksiin elämästä yleensäkin. Meillä oli niin hyvä olla yhdessä ja myös uusperheenä, että totesimme rakkautta ja vanhemmuutta riittävän vielä muillekin.

Haaveilimme yhteisestä biologisesta lapsesta. Mietimme sitä todella tarkkaan, ottaen huomioon kaikki mahdolliset riskitekijät ja asioihin vaikuttavat seikat. Tiedostimme kuitenkin sen tosiasian, että on jo paljon vakaita vanhempia ja perheitä kaipaavia lapsia ja nuoria. Aloimme ajattelemaan, josko meistä olisikin ainesta sijaisperheeksi. Päätimme pyrkiä koulutukseen.

Yhteiselle matkalle sijaisperheenä

Pride-valmennuksen jälkeen olimme innoissamme ja odotimme kovasti lasta perheeseemme. Keskinäinen rakkautemme vain syveni, koska toisiimme luottaen tunsimme olevamme valmiita aukaisemaan sydämemme ja kotimme oven vieraiden edessä. Saimmekin noin puolen vuoden kuluttua Pride-valmennuksen loppumisesta ihanan puhelinsoiton. Meiltä kysyttiin sitoutumista pieneen kuusivuotiaaseen tyttöön. Nähdessämme hänet ensi kertaa, hän vaati päästä uuteen kotiin. Pikaisten päätösten jälkeen näin kävikin.

Siitä alkoi taipaleemme sijaisperheenä. Mieheni jatkoi leipätyössään ja minä jäin kotiin. Tunsimme ja ymmärsimme, että tämä näkymätön Ninni tarvitsi todella paljon läsnäoloa, hellyyttä ja jakamatonta huomiota rakkauden lisäksi, tullakseen näkyväksi. Kaiken sen rakkauden kokemisen ja antamisen ja saamisen lisäksi, saimme paljon elämänkokemusta.

Tutustumista lapsen maailmaan

Lapsi opetti meille elämää. Hän kertoi leikin kautta, mitä hän oli kokenut. Kotileikissä kaikki tavarat olivat jätesäkeissä ja hella kadoksissa tai ilman virtaa ja äiti hukassa. Naapurin täti oli se, joka auttoi. Minä äitinä sain olla aina leikeissä se naapurin täti. Oli hyvä, kun oli aikaa leikkiä ja miettiä leikin sanomaa. Yhdessä makoiltiin monta kertaa sängyn alla. Kun tyttöä pelotti esimerkiksi toisten lasten äänekäs leikki, hän meni varalta sängyn alle turvaan, ettei kukaan voi häntä vahingoittaa. Oli hyvä mennä sinne hänen kanssaan ja kertoilla vaikka pölystä sängyn alla taikka vain puhella, kuinka tylsää ja tunkkaista sängyn alla onkaan. Pikkuhiljaa tapa jäi pois, eli turvallisuutta tuli lisää.

Mieheni opetti totiselle tytölle huumoria. Erittäin suurieleistä sellaista aluksi. Kaiken piti olla överiä, että se meni tavallisen elämän ohi. Pikkuhiljaa tyttö alkoi hymyillä ja myöhemmin nauraa jopa ääneen. Se oli meille riemukas voitto. Sen jälkeen hän alkoi itsekin jallittaa höpötyksillä toisia, mielikohteenaan mieheni. Heidän naurunsa sointuivat hyvin yhteen. 

Ruualla ei laskettu leikkiä ja sitä ostettiin paljon, vaikka joskus herkkujen syömistä piti rajoittaa. Tyttö näyttikin meillä vieraileville tutuille aina ensin suuren kylmähuoneemme ja kehui ruoan kyllä riittävän heillekin. Lapsi, joka on nähnyt nälkää, kokee suurta turvattomuutta ja pelkoa syömisen loppumisesta. En voi koskaan unohtaa kuinka ihmeellisenä hän koki lättyjen ja kermavaahdon syömisen mansikoiden kera.

Selviytymiskeinojen opettelua

Noin vuoden verran säpsähtelimme yöllä siihen, kun tyttö seisoi parisänkymme vieressä. Hän oli tarkistamassa yöllä, että olemme todella olemassa, emmekä kadonneet. Päivisin hän mietiskeli, että täällä te vain olette jo aiemmin asuneet ja minun on pitänyt olla muualla. Suru siitäkin väistyi pikkuhiljaa. Iltaisin, kun lapset nukkuivat, puhuimme yhdessä päivän tapahtumat läpi. Välillä oli todella riittämätön olo, kun ei voinut pientä auttaa nopeammin. Hänen kuului tulla näkyväksi pikkuhiljaa, ei yhtäkkiä.

Puhuimme yhdessä mieheni kanssa todella paljon. Mietimme yhdessä erilaisia leikkejä ja tapoja, millä saisimme tytölle lisää itseluottamusta ja itsetuntoa. Mietimme millä saisimme haastavan käytöksen valjastettua parempaan suuntaan. Tytöllä oli menneisyyden selkärangasta asti tuleva luontainen valehtelutaipumus. Se oli ollut hänen selviytymiskeinonsa aina. Aina kun hän jäi kiinni jostakin pienestä tai isompana vähän isommasta valheesta, oli tilanne haastava, koska hän ei ymmärtänyt, ettei enää voikaan käyttää väärää tuttua selviytymiskeinoa.

Asioita perkasimme perin pohjin. Annettiin seuraamuksia, kuten kotiarestia. Annettiin yhä enemmän aikaa. Kerrottiin esimerkein asioita. Kuskattiin uusiin harrastuksiin ja koitettiin innostaa rehellisyyteen kaikin keinoin. Murrosiässä oli vaikeaa, kuten kaikilla nuorilla, mutta onneksi tyttö ymmärsi tuen kautta pikkuhiljaa, että ei tarvitse enää valehtelua apukeinona. Kerroimme ja näytimme, että meidän rakkautemme ja tahtomme kestää rehellisen elämän. Opetimme tytölle ja hän meille rakkauden voimaa rehellisyyden apuna.

Opimme tytöltä paljon sinnikkyydestä. Näimme, miten ponnekkaasti hän tarttui aina uusiin mahdollisuuksiin. Näimme, kuinka hän nautti hetkistä. Räntäsateestakin tuli kaunis ilma, kun hän sen niin koki ”Äiti aina on kaunis ilma, etkö huomaa?”.

Kaikki alkaa rakkaudesta

Nyt näemme tytössämme sinnikkään, yrittelijään, kauniin, ystävällisen, empaattisen ja iloisen nuoren, jonka siivet kantavat. Hänellä on kahdet juuret, mutta sehän on vain vahvistava tekijä. Olemme hänestä niin ylpeitä ja kiitollisia. Se mitä olemme tällä matkalla kokeneet, on muovannut meitä kaikkia, mutta todellakin hyvällä tavalla.

Paljon on tarvittu muutakin kuin rakkautta. On tarvittu uskoa siihen, että jonakin päivänä aurinko näyttää kokonaan näkymättömän Ninnin. On tarvittu uskoa siihen, että itse jaksamme. On tarvittu monia yönkin tunteja ja valvomista, että on saatu puhuttua asioita kunnolla. On tarvittu happea meille vanhemmille, että olemme jaksaneet tahtoa, uskoa tulevaisuuteen ja rakastaa. Rakkautta on tarvittu kuitenkin eniten. Meille sijoitettu lapsi on sen heijastanut itseensä, meille takaisin ja maailmalle.

Tyttö oli kuuden ikäinen, kun hänet sijoitettiin meidän perheeseemme. 21-vuotiaana saimme hänet adoption kautta täysivaltaiseksi perheenjäseneksemme. Ratkaisu sopi kaikille; tytön vanhemmille ja hänelle itselleen.

Kristiina Ketola-Orava ja Pasi Orava

Usean lapsen sijaisvanhemmat 15 vuoden ajalta

Jaa: