Lasten mielenterveyspalveluiden jonot tulevat kalliiksi monella tapaa

Lasten ja nuorten mielenterveyspalveluihin oli jonoa jo ennen koronaa, mutta korona-aika on tiputtanut monet ”tavalliset nuoret” mielenterveyspalveluiden asiakkaiksi. Tämän seurauksena jo aiemmin ylikuormittuneet palvelut ovat tukossa, ja palveluihin pääseminen on erityisesti erikoissairaanhoidon osalta ruuhkautunut pahoin.

Kuva: Pixabay

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten näkökulmasta tilanne on surkea, sillä jonot tekevät heidän hoitoon pääsystään entistä vaikeampaa.

Otetaanpa ajatusleikki:

Toimit potilaiden sisäänotosta vastaavana sairaanhoitajana nuorisopsykiatrian osaston päivystyksessä. Osastolla on yksi vapaa paikka. Sille jonottaa aulassa kaksi itsetuhoista potilasta, joista toinen asuu kotonaan ja toinen lastensuojelulaitoksessa. Kumman otat sisälle?

Luultavasti suurin osa ihmisistä – ja hoitajista –  ajattelee, että laitoksessa asuvalla nuorella on tukenaan alan ammattilaiset eli ohjaajat ja ympärivuorokautinen valvonta. Kotona asuva nuori taas on vanhempiensa avun varassa, eli hän saa paikan.

Sijoitetulle nuorelle, joka jää ilman apua tämä on taas yksi osoitus yhteiskunnan toimimattomuudesta. Hänellä saattaa olla samanlaista kokemusta jo monelta muulta osa-alueelta. Ehkä koulukiusausta, johon ei puututtu. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat vaihtuneet, eikä hän ole enää jaksanut laskea montako kertaa hänen on pitänyt selittää asiansa oudolle tyypille. Vanhemmat eivät ole lupauksista huolimatta saaneet apua ongelmiinsa. Osastolta käännyttäminen on jo tuttua: hän ole avun arvoinen. Joku muu, parempi, ansaitsee apua enemmän kun hän.

Nuorten mielenterveyspalveluiden jonot, tutkimuksiin ja hoitoon pääsemättömyys johtavat yhteiskunnan kannalta moniin negatiivisiin asioihin. Nykyään puhutaan paljon siitä, että lapsille tehtaillaan diagnooseja, sillä esimerkiksi neurokirjon diagnoosien määrä on noussut jo pitkään. Diagnooseja kuitenkin tarvitaan, sillä ilman niitä on vaikeaa saada lapsen tarvitsemia resursseja: avustajia, opetuksen pienryhmiä, toimintaterapiaa tai muita tukipalveluja. Ilman tukea lapsi taas ei pärjää koulussa, joten hänen koulutustasonsa jää todennäköisesti alhaiseksi. Ilman lääkitystä nuori voi kokea tarvetta rauhoittaa päänsä sisäistä mellastusta tai masennusta päihteillä.

Vielä tärkeämpi asia avun saamisen kannalta on osallisuuden tunne. Jos nuoren hätä ohitetaan, se syö luottamusta yhteiskuntaan. Luottamukseen, että elämme maassa jossa heikompia autetaan ja jossa kaikilla on tasavertainen mahdollisuus pärjätä. Uskoa siihen, että kouluttautuminen ja verojen maksaminen kannattaa ja että apua saa pyytämällä. Jos usko yhteiskuntaan instituutiona kadotetaan, mitä jää jäljelle? Tilalle löytyy ehkä alamaailman ryhmiä, joissa koulutuksella tai elämässä pärjäämisellä ”tavallisten ihmisten mittareilla” ei ole niin väliä. Euromääräisesti ajateltuna tiedämme kyllä sen kuuluisan miljoonan, jonka jokainen syrjäytynyt nuori maksaa yhteiskunnalle.

Toivomme, että Jonossa-raportti saa aikaan muutosta mielenterveyspalveluiden resursseissa. Uskomme, että asioihin voidaan vaikuttaa, ja mielenterveyspalvelutkin voivat muuttua toimiviksi. Ilman rahaa muutos ei onnistu, mutta tällä hetkellä menetämme jatkuvasti valtavia summia rahaa nuorten työkyvyttömyyden ja syrjäytymisen muodossa.

OSSI-hankkeen uusimman raportin aiheena on sijoitettujen lasten ja nuorten pääsy mielenterveyspalveluihin sijaishuoltopaikkojen kertomana. Jonossa-raporttiin pääset täältä.

Jaa: